Kristiinankaupungin seutua

Ajelimme rantatietä Merikarvian suunnasta tarkoituksena päästä illaksi Kaskisiin ja siinä välissä pistäytyä Kristiinankaupungissa. Rantatie oli hieno, etenkin, kun rohjettiin poiketa reitiltä Siipyyssä ja lounastaa Kiilin kotiseutumuseolla. Paikka on todella upea, joukko 1700-luvulta peräisin olevia aittoja ja taloja, joista yhdessä on paikallisten selvästi suosima lounasravintola (ruokakin oli hyvää). Rannassa oli pieni, mutta viehättävä laivanrakennusmuseo.

Kiilin kotiseutumuseollakin oli lappu, että kirppistä olisi tiedossa myöhemmin kesällä. Kaiken kaikkiaan erilaisia kesäkirppiksiä ja kirppistapahtumia on paljon, kannattaa ehdottomasti tarkkailla kauppojen ja kahviloiden ilmoitustauluja ja tienvierten kylttejä!

Siipyystä seuraava kirppisetappi oli Härkmeren (-merin?) kylässä, joka on valittu Pohjanmaan Vuoden kyläksikin pari vuotta sitten. Olimme ajaa ohi, mutta löimme jarrut pohjaan, kun tajusimme Loppis-kyltin entisen kaupparakennuksen pihassa.

Kirppis oli melko pieni, mutta etenkin ruotsinkielistä lukemista olisi ollut paljon. Poika löysi Pikachu-pehmolelun, joka ostettiinkin. Skål-snapsilasit jätettiin, samoin kelanauhuri.

Härkmerestä oli enää pieni ajomatka Lapväärtiin, jossa ensin ihastelimme häikäisevän upeaa, pelkällä massiivisuudellaan mykistävää kirkkoa ja sitten koetimme etsiä kylänraitilta hyllykirppistä, jonka osoite oli tiedossa. Emme löytäneet, mutta sen sijaan taas törmäsimme Loppis-kylttiin paritalon pihassa. Se näytti ensin vaatimattomalta - lapsen tavaroita pihapöydällä -, mutta pihavajassa tai autotallissa tai jossain sellaisessa olikin tarjolla yllättäviä aarteita. Kahta krokonnahkaista käsilaukkua 50-luvulta ei yksinkertaisesti voinut jättää vajaan, eikä kultapintaista 60-luvun kassia tai saman ajan punottua kesälaukkua. Puhumattakaan euron hintaisesta kolmirivisestä 50-luvun helminauhasta, joka valitettavasti ei päässyt kuvaan.

Sekaan mahtui myös kaksi miesten salkkua suurin piirtein samalta ajalta, hämmentävän hyvässä kunnossa. Hintaa niillekin tulee pari euroa kappaleelta.

Matkakumppani löysi ainakin kansien perusteella minttikuntoisia Frank Sinatran vinyylejä 50-luvulta, ja samassa rivissä oli saman ajan levyjä myös Dean Martinilta ja Doris Daylta. Myös elokuvien soundtrackeja löytyi. Hinta: 1 euro kappale. Mukaan tarttui vielä hieno 50-lukuinen italialainen kulho, josta tosin puuttuu kahva (oletettavasti punosta), sekä tukholmalaisen tavaratalon hatturasia 50- tai 60-luvulta. (Sen sisältämä hattu, turkisbaskeri, jätettiin kirppikselle.)

Yllätykset jatkuivat: viereisessä talossakin oli kirppis. Vanha rouva, joka mielellään kertoi elämäntarinaansa, pitää vanhassa puodissa sekalaisen tavaran myymälää, ja kaikki seinillä kertoo, että tarinoilla on historia. Äidin isä oli ennen vanhaan kova kauppa- ja asiamies, joka myi mitä tahansa sähkölaitteista Vaasa-sanomalehden tilauksiin.

Myynnissä oleva tavara ei ole ihan priimaa, ostimme vain yhdet 60-luvun nappikorvikset ja pojalle pienen sormuksen, mutta talo vanhoine tavaroineen ja sisustuksineen on koska tahansa kiinnostavampi käyntikohde kuin suurin osa Suomen hyllykirppiksistä standardoituine tavaroineen - varsinkin kun vajassa oli hyvässä kunnossa oleva Peugeot 404. Sitä ajamalla voisi kuulemma kiusata naapureita - tämä on kai sitä kuuluisaa pohjalaista näyttämisenhalua.

Rouva vei meidät vielä jokirantaan, jossa vanhan rintamamiestyyppisen talon takana aukeni mykistävä näkymä: lähes valtoimenaan virtaava joki, jonka keskellä oli rehevää kasvillisuutta työntävä saareke. Näkymä on upeimmillaan kuulemma talvisina kuutamoöinä.

Meille tuli tässä vaiheessa jo vähän kiire, joten emme edes yrittäneet etsiä mainittua hyllykirppistä. Suuntasimme Kristiinankaupunkiin ensin kahville Vinkel-nimiseen mukavaan kahvila-sisustuskauppaan ja sitten koetimme löytää kirppiksiä. SPR:n kirppikselle meillä oli osoite, mutta osoitteessa olikin teatteri. Hämmästyneet nuoret teatterin pihalla eivät osanneet auttaa, mutta neuvoivat pihakirppiksen melko lähellä. Mikäs siinä, kauniissa ja rauhallisessa puutalokaupungissa käveleminen oli mukavaa ilman kirppiksiäkin. Sitä paitsi löysimme kolme.

Hilma's Heaven on torin kupeessa pienessä katetussa ostoskeskuksessa, jonka nimeä en valitettavasti muista. Se oli pikemminkin second hand -kauppa kuin varsinainen vintageliike; tavarassa oli paljon tältä vuosituhannelta olevaa ja aika vähän 70-lukua vanhempaa. Naisten vaatteiden lisäksi Hilmassa oli tarjolla asusteita, sisustusesineitä ja uusia käsityötuotteita. En ostanut mitään, vaikka tätä kivaa tarjotinta harkitsin.

Myyjä ei ollut paikalla, mutta lappu ohjeisti tällaisessa tapauksessa maksamaan viereisen sisustusliikkeen kassalle. Aika kätevää!

Läntiseltä Pitkäkadulta läheltä Ulrika Eleonoran kirkkoa löytyi pihakirppis kauniissa miljöössä.

Tämä oli pihakirppikseksi suuri, tavaraa oli laatikoissa pitkin pihaa ja autotallia. Tavarassa oli paljon astioita, kirjoja, pientavaraa, mutta ei juurikaan tekstiileitä. Ilahdutti, että mukana oli paljon aitoa vanhaa, hassujakin juttuja.

Kirjavalikoima oli kohtuullinen. Paavo Haavikosta kiinnostunut matkakumppani löysi Haavikon kirjoittaman Kelan historiikin (hinta on kylläkin melko kova, viisi euroa) ja meille tuli mukaan erikoinen satsi: 50-luvulla julkaistu Jyväskylä-kaupunkikirja huippukunnossa, Tallinnan arkkitehtuuria monella eri kielellä esittelevä kirja 80-luvulta sekä Michel Houellebecqin romaani Mahdollinen saari (suom. 2006). Kirjat eivät lähteneet ihan kirpparihintaan, mutta kuitenkin halvemmalla kuin ison kaupungin divareissa.

Myyjiä oli kaksi, mahdollisesti isä ja poika, joista jälkimmäinen myi keräilemiään lp-levyjä keräilyhintaan. Joukossa oli paljon hyviä klassikkolevyjä, mutta mitään ei kuitenkaan, suurelta osin hintojen vuoksi, lähtenyt matkaan. Myyjät kertoivat pitävänsä pihakirppistä vielä muutaman päivän (tämä tapahtui keskiviikkona) ja siirtyvänsä sitten markkinoille - minne, sitä tarina ei kertonut.

Kolmas kristiinankaupunkilainen kirppis sijaitsi Tullituvassa aivan Ulrika Eleonoran kirkon vieressä. Se oli pieni ja hämärä pirtti, jossa myytiin vanhan tavaran lisäksi käsitöitä. Tavara vaikutti olevan ainakin jonkin verran valikoitua, sillä esimerkiksi vanhoja tekstiilejä oli tavallista enemmän. Mekoissa oli 70-luku hyvin edustettuna.

Paikka oli symppis, mutta ehkä se, että sulkemisaikaan oli pari minuuttia, sai aikaan ostojumin eikä täältä lähtenyt tuliaisiksi kuin valokuvia. Eivätkä nekään kovin hyviä, pahoittelen. Kannattaa huomioida, että Tullitupa, vaikka onkin sisätiloissa, on avoinna vain kesäisin.

Seuraavaksi Merikarvia!